Mainitsin edellisessä postauksessani vuodenkierrossakin näkyvästä syklisestä muutoksen prosessista, jonka voi nähdä aika lailla kaikilla luovilla tasoilla elämässä. Avaan tässä postauksessa tätä prosessia syväpsykologisin ja alkemistisin käsittein sekä taiteellisen työn näkökulmasta.

Taiteellinen prosessi etenee usein eräänlaisen kaaos- ja etsintävaiheen kautta jossain kohtaa jonkin yhden kokoavan kysymyksen tai oivalluksen luo, joka jäsentelee ja avaa merkityksen edellisen vaiheen aikana löytyneille irrallisille palasille. Minulle tämän projektin aikana kaikki tiet veivät tämän syklisyyden arkkityypin äärelle. Se ohjasi projektin kohti merkityksellistä yhteyttä luonnonvaloon, rakensi mielekkään linkin kollektiiviseen hetkeen jossa elämme ja selitti oman viime vuoden väsymyskauteni.

Arkkityypit ovat eräänlaisia symbolisen tason abstrakteja metamalleja, joita voi soveltaa eri todellisuuden tasoille luovasti ja leikkisästi. Ne eivät siis toimi kuin matemaattiset funktiot, vaan niiden logiikka on intuitiivista. Tiedon sijaan ne välittävät merkitystä ja tunnetta.

In my previous post, I mentioned about the cyclical process of change that can be seen throughout the year, which can be seen at pretty much all creative levels in life. In this post, I will open this process with the concepts of psychological, alchemistic and artistic process.

The artistic process often progresses through a kind of chaos and search phase, somewhere it comes to a single unifying question or insight, which structures and unlocks meaning for the loose pieces found during the previous phase. For me, during this project, all roads led to this cyclical archetype. It directed the project towards a meaningful connection with natural light, built a meaningful link to the collective moment we live in and explained my own period of fatigue last year.

Archetypes are a kind of abstract metamodels on a symbolic level, which can be applied to different levels of reality creatively and playfully. So they don’t work like mathematical functions, but their logic is intuitive. Instead of information, they convey meaning and feeling.

Yleisesti tällainen kiteytyminen voi olla taiteellisessa työssä toki myös käsitteiden ja narratiivien ulkopuolinen kokemus, jonkinlainen materiaalinen tai haptinen oivallus, joka alkaa kantaa taiteellista työskentelyä eteenpäin omalla painollaan. Sen jälkeen ei enää tarvitse etsiä, asiat vain tapahtuvat. Hatarien tuntujen ja aavistusten ympärille alkaa muodostua lihaa.

In general, this kind of crystallization in artistic work can of course also be an experience outside of concepts and narratives, some kind of material or haptic realization that begins to carry the artistic work forward on its own. After that, there’s no need to search anymore, things just happen. Flesh begins to form around fragile feelings and hunches.

Olen suuren osan projektia pyrkinyt soveltamaan jollain tapaa tieteellistä tietoa ja rationaalista ymmärrystä luovalla tavalla. Tieteen ja taiteen yhdistäminen sekä erilaiset muut yhteiskunnan osa-alueiden synergiat ovat tällä hetkellä muodissa, sillä vastakohtia ja rinnakkaisuuksia yhdistelemällä voi löytyä jotain aivan uutta.

Tiede tarjoaa konkretiaa siitä, mitä todella materiaalisessa maailmassa juuri nyt tapahtuu, mikä on meille tällä hetkellä totta. Se tuo taiteeseen tosiasiallisuutta ja vakauttaa sitä. Taide taas tarjoaa tieteelliselle tiedolle vapaamman tilan uneksia ja kokeilla. Kahden rajamailla, rationaalisen ja intuitiivisen, tieteellisen ja taiteellisen, tosiasiallisen ja myyttisen fuusiossa voi löytyä kiinnostavia oivalluksia. Tämä peilaa myös aikaamme – polarisoituvassa yhteiskunnassa olisi lääkettä tuoda vastakkaisuuksia yhteen, luoda yhteyttä. Ajassamme on myös suuri tarve ymmärtää mitä lisääntyvä tieto, teknologia ja tutkimus meille todella merkitsee.

For a large part of the project, I have tried to somehow apply scientific knowledge and rational understanding in a creative way. Combining science and art, as well as various other synergies of different areas of society, are currently in vogue, because by combining opposites and parallels, something completely new can be found.

Science provides concrete information about what is really happening in the material world right now, what is true for us at the moment. It brings reality to art and stabilizes it. Art, on the other hand, offers scientific knowledge a freer space to dream and experiment. In the borderlands of the two, the fusion of the rational and the intuitive, the scientific and the artistic, the factual and the mythical, interesting insights can be found. This also reflects our time – in a polarizing society, it would be medicine to bring polarities together, to create a connection. There is also a great need to understand what increasing knowledge, technology and research really means to us.

Kirjoitin projektin alussa, että haluan etsiä yhteyttä valon avulla luontoon – ajattelin, että jonkin tieteellisen sovelluksen kautta voisin materialisoida tuntemani yhteyden ja rakkauden eläiväistä kohtaan. Koin valon olevan tähän oivallinen materiaali sen ollessa aineeton, välittävä, ja elämää ylläpitävä elementti.
Ohjauduin kuitenkin yhä uudestaan artikkelien parista jonnekkin syvemmälle, takaisin intuition, metaforien ja arkkityyppien maailmaan. Päädyin siis takaisin kuvan pariin, yhä vakuuttuneempana sen voimasta.

Etsintäni tuntui yhä uudelleen sanovan, etten voi välittää tuota tavoittelemaani yhteyttä tiedon kautta, en tieteellisin metodein tai teknologisin sovelluksin. Yhteys olevaiseen on lopulta tunnetason kokemus, jota ei voi saavuttaa tai välittää päättelemällä tai selittämällä.
Tieto ja rationaalinen ymmärrys toisesta kuitenkin myös tavallaan rakentaa yhteyttä, sillä mitä paremmin ymmärrämme toista, sitä helpompi meidän on samaistua tähän ja kokea myötätuntoa.

Mutta aktiivinen yhteyden kokemus ei ole rationaalinen oivallus, vaan käsitteitä pakeneva tunne joka vaatii ainakin osittaista käsitteiden rajoista luopumista.

Tässä on yksi syy, miksi tieteen ja taiteen, tiedollisen ja tunteellisen, serebraalisen ja kehollisen fuusioissa syntyy niin potentiaalisia juttuja. Tiede ja tieto tarvitsevat vierelleen myytin, tunnetta ja myötätuntoa, uskallusta sukeltaa kehoon ja irrationaaliseen.

Taitelijat, teidän ei tarvitse muuttua tiedemiehiksi (mutta voitte jos haluatte). Jatkakaa rohkeasti tutkimusmatkojanne tiedon tuolle puolen ja tuokaa löytämänne jalokivet pintaan. Me tarvitsemme niitä.

I wrote at the beginning of the project that I wanted to find a connection with nature through light – I thought that through some scientific application I could materialize the connection and love I feel for nature and life. I felt that light was the perfect material for this, as it is an immaterial, mediating and life-sustaining element.
However, again and again I steered away from scientific articles somewhere deeper, back to the world of intuition, metaphors and archetypes. So I ended up coming back to image, more convinced of its power.

My search seemed to say again and again that I cannot convey that connection through knowledge, not through scientific methods or technological applications. Connection with what is is ultimately an emotional experience that cannot be achieved or conveyed by reasoning. However rational knowledge and understanding of the other also builds connection in a way, because the better we understand the other, the easier it is for us to identify with them and experience compassion.

But the active experience of connection is not a rational insight, but a feeling that escapes concepts, and which requires at least a partial abandonment of the boundaries of narratives.

This is one of the reasons why the fusion of science and art, the scientific and the emotional, the cerebral and the bodily, creates such potential things. Science and knowledge need myth, feeling and compassion by it´s side, the courage to dive into the body and the irrational.

Artists, you don’t have to turn into scientists (but you can if you want to). Boldly continue your explorations beyond knowledge and bring the jewels you find to the surface. We need them.

Muutoksen ja sen vaiheiden pohtiminen on tällä hetkellä mielenkiintoista monesta syystä. Erityisesti se tuntuu tärkeältä sillä olemme kollektiivisesti suurien luopumisten ja muutosten edessä.

Mietin usein, mistä johtuu, että vaikka meillä on selvästi tarpeeksi näyttöä ja perusteluita sille, mikä olisi oikea tapa toimia vaikkapa ilmastonmuutoksen ja luontokadon suhteen, asiat tapahtuvat valtavan hitaasti, jos ollenkaan. Ensimmäisessä maailmassa, jossa perustarpeemme on jokseenkin turvattu ja teknologinen kehitys tarjoaa jatkuvasti uusia mahdollisuuksia toimia, pullonkaula edistykselle löytyy kenties materiaalisten ja teknologisten rajoitusten sijaan sisältämme (ja jähmeistä yhteiskunnallisista rakenteista). Tätä tarkoitti myös syvyyspsykologi Marie Louise von Franz sanoessaan: The only adventure that is still worthwhile for modern man lies in the inner realm of the unconscious psyche.

Thinking about change and its stages is currently interesting for many reasons. In particular, it feels important because we are collectively faced with big relinquishments and changes.

I often wonder why it is that even though we clearly have enough evidence and justifications for what would be the right way to act in relation to, say, climate change and wildlife loss, things happen extremely slowly, if at all. In the first world, where our basic needs are more or less secured and technological development constantly offers new opportunities for action, the bottleneck for progress is perhaps found within us (and rigid social structures) instead of material and technological limitations. This is also what depth psychologist Marie Louise von Franz meant when she said: The only Adventure that is still Worthwhile for modern man lies in the inner realm of the unconscious psyche.

Eri tasoilla näkyvää, syklistä muutoksen metaprosessia selittää yhdeltä kannalta alkemistien käyttämä muutoksen malli.
Alkemia on kiehtova jänne tieteen kehityksestä. Sen materiaaliset menetelmät eivät kestä enää minkäänlaista tieteellistä tarkastelua. Päällisin puolin sen menetelmät ja pyrkimykset vaikuttavat taikauskoisilta tai toisaalta ymmärrettävältä, haparoivalta sivujuonteelta tieteen kehityksessä. Merkitysjärjestelmänä ja symbolisella tasolla alkemia kuitenkin toimii edelleen. Sen materiaalisesti epärationaaliset, korkealentoiset pyrkimykset toimivat abstraktimmalla, metaforisella tunteen ja psyyken tasoilla mutkitta.

The cyclic meta-process of change visible at different levels is explained by the model of change used by alchemists. Alchemy is a fascinating strand of the development of science. Its material methods no longer stand up to any kind of scientific scrutiny. On the surface, its methods and efforts seem superstitious or, on the other hand, an understandable, fumbling side plot in the development of science. However, as a system of meaning and on a symbolic level, alchemy still works. Its materially irrational, high-flying aspirations operate on a more abstract, metaphorical level of emotion and psyche without a problem.

Alkemistit jakoivat muutoksen prosessin neljään eri vaiheeseen, nigredoon, albedoon, citrinitasiin ja rubedoon. Luovalla leikkisällä soveltamisella tämän saman syklin voi nähdä etenevän niin ihmisen persoonan kehityksessä, luonnossa kuin taiteellisessa prosessissakin. Saman syklin kulkee aurinko taivaalla vuoden mittaan, ihminen lähestyessään omaa ydintään ja syventyessään taiteellisessa kehityksessään. Siinä kaikki hajanaiset (psyyken) osaset järjestyvät kiertämään yhtä vakauttavaa ja yhteen tuovaa ydintä, aurinkoa, itseyttä, psykologian pioneerin Carl Jungin mukaan, joka oli kiinnostunut myös alkemiasta.

Alchemists divided the process of change into four different stages, nigredo, albedo, citrinitas and rubedo. By applying this theory playfully this same cycle can be seen progressing in the development of the human personality, in nature as well as in the artistic process. The sun goes through the same cycle in the sky throughout the year, a person as he approaches his true core and deepens in his artistic development. According to Carl Jung, who was also interested in alchemy, in this process, all the initially fragmented (psychological) parts arrange themselves around one stabilizing and unifying core, the sun, the self.

Elämme tavallaan edelleen Valistusajan jälkihehkua siinä mielessä, että irrationaalinen ja intuitiivinen nähdään helposti järjen valoa uhkaavana kaoottisena degeneraationa. Ja ihan syystä, sillä pintatietoisuutemme alta todella löytyy pimeyttä ja kaaosta. Mutta samasta paikasta löytyy myös merkitystä, viisautta ja selkeyttä siitä mikä on oleellista.

Alkemiassa minua kiehtoo tämä rationaalisuuden ja todistettavuuden sekä irrationaalisen ristiriita ja synteesi. Alkemia heijastaa ihmisen perenniaalista pyrkimystä ymmärtää ja selittää ympäröivää todellisuutta, joskus onnistuen, joskus kompastellen. Historiallisena ilmiönä se muistuttaa siitä, että olemme aina etsimässä uutta totuutta.

Alkemian irrationaalinen merkityksellisyys heijastaa myös nykyhetken kollektiivista etsintää, kun ihmiset yrittävät löytää postmodernin kakofonisessa, hyperreaalissa merkityskaaoksessa jotain, mihin tarttua, välillä hyvinkin hämmentävin, luovin keinoin.

Ja viimeiseksi, tämä allegorinen prosessi muistuttaa siitä, että yön jälkeen tulee aina aamu, ennen pitkää.

We are still living in the afterglow of the Enlightenment in a sense, the irrational and intuitive are easily seen as a chaotic degeneration that threatens the light of reason. And for good reason, because beneath the surface consciousness there really is darkness and chaos. But in the same place you can also find meaning, wisdom and clarity about what is essential.

In alchemy, I am fascinated by this contradiction and synthesis of rationality, provability and the irrational. Alchemy mirrors man’s perennial effort to understand and explain the surrounding reality, sometimes succeeding, sometimes stumbling. As a historical phenomenon it reminds us that we are always searching for a new truth.

The irrational meaningfulness of alchemy also reflects the present collective search for meaning, when people try to find something to grasp in the cacophonous, hyperreal chaos of meaning of the postmodern times, and doing it sometimes in very confusing, creative ways.

And finally, this allegorical process reminds us that after night there is always morning, before long.

Alkemistinen matka alkaa pimeydestä, nigredosta. Se vastaa vuodenkierrossa syksyä, aikaa jolloin kukoistuskauden jälkeen laskeudutaan pysähdykseen ja lepoon. Se on kuoleman, mätänemisen ja irtipäästämisen vaihe, aivan kuten syksy, jolloin kesän aikana kukoistukseen kasvanut materiaali lakastuu ja mätänee. On kuitenkin hyvä muistaa, että alkusyksystä myös kylvetään suurin osa seuraavan kevään siemenistä. Nigredon pimeydessä muhii uuden alun siemen.

The alchemical journey begins in darkness, nigredo. It corresponds to autumn in the cycle of the year, the time when, after the flowering season, one descends to a halt and rest. It is a phase of death, rotting and letting go, just like autumn, when the material that has grown into bloom during the summer withers and rots. However, it is good to remember that most of the seeds for the following spring are also sown in early autumn. In the darkness of Nigredo, the seed of a new beginning simmers.

Materiaalisessa nigredossa materiaali fermentoituu, mätänee ja hajoaa palasiksi, jotta se voi rakentua myöhemmissä työstövaiheissa uudeksi. Materiaa voidaan työstää esimerkiksi liuottamalla, kuumentaen kalsinoimalla tai fermentoimalla.

Psykologisessa nigredossa henkilön psyykkinen kokonaisuus mätänee ja hajoaa uudelleentyöstettäväksi. Alkemisti vajoaa kaoottiseen alitajuntansa materiaaliin, jota alkemistit kutsuivat prima materiaksi, psykologiseen veteen, josta kaikki uudet ideat ja oivallukset saavat alkunsa.
Nigredoon kuuluu metaforinen pimeys ja usein toivottomuus, sekä epäselkeys siitä, mitä on tapahtumassa. Kuin keinovalosta hämmentynyt suunnistava lintu, henkilö säntäilee vääriin suuntiin löytämättä aitoa luonnollista suuntaansa ja ohjausta.

Nigredo näyttäytyy usein masennuksena, hämmennyksenä, loppuunpalamisena, ja erilaisina neurooseina. Vaihe on myös ylidramaattinen ja itsekeskeinen, sillä psyyken on vaikea nähdä sakean, mätänevän materiaalin läpi objektiivisesti. Vaihetta värittää yleensä myös itsepintainen vastustelu, kun psyyken todellista tilaa ei haluta nähdä, vaan sitä saatetaan paeta erilaisiin fantasioihin ja addiktioihin.

In material nigredo, the material ferments, rots and breaks down into pieces so that it can be built anew in later processing steps. The material can be processed, for example, by dissolving, heating, calcining or fermenting.

In psychological nigredo, the person’s psychic entity rots and breaks down to be reworked. The alchemist sinks into the material of his chaotic subconscious, which the alchemists called prima materia, the psychological water from which all new ideas and insights originate.
Nigredo involves metaphorical darkness and often hopelessness, as well as uncertainty about what is happening. As old, rotting psychic material fills the capacity of the process, it can be difficult to see clearly through it. Like an orienting bird confused by artificial light, a person flies in wrong directions without finding his true natural direction and guidance.

Nigredo often manifests itself as depression, confusion, burnout, and various neuroses. The phase is also overdramatic and self-centered, as it is difficult to see the psyche objectively through the thick, rotting material. The phase is usually also colored by stubborn resistance, when the painful, real nature of the psychic state is not wanted to be seen, but may be escaped into various fantasies and addictions.

Jungin mukaan kaoottisessa alitajuntansa materaalissa uiskennellessaan henkilö saa kohdata repressoituneet puolet itsestään, joiden on aika nousta tietoisuuteen.
Myyteissä nigredoa vastaa usein aliseen laskeutuminen, kuten vaikkapa Herkuleksen tai Inannan matka tuonpuoleiseen.

According to Jung, while swimming in the chaotic material of his subconscious, a person may encounter the repressed sides of himself, which are time to rise to consciousness.
In myths, nigredo often corresponds to a descent into the underworld, such as Hercules’ or Inanna’s journey to the afterlife.

Minusta voisimme katsoa elävämme tällä hetkellä kollektiivisesti monella tasolla nigredo -vaihetta. Lyhyt teollistumisen jälkeinen yltäkylläisyyden ja harmonian aika on kääntynyt jo jonkin aikaa kohti sekavuutta ja kollektiivinen alitajunta puskee pinnalle loputtomana, kakofonisena, itseään tuottavana kuvavirtana, johon tekoäly on tuonut uuden kiihtyvän potenssinsa.

Olemme taitekohdassa jossa intensiivinen kasvu ja kukoistus vaatisi kääntymään kohti irtipäästävää, laskeutuvaa rahoittumista ja hidastamista, mutta pyristelemme ja vastustelemme. Jos katsomme kollektiivista hetkeä, jossa elämme alkemistisen paradigman läpi, näyttäisi siltä, että etenemme kohti yhä polarisoituneempaa ja kaoottisempaa kollektiivista tasoa, kunnes tapahtuu jonkinlainen, joko vapaaehtoinen tai pakotettu kuolema, pakkopysähdys, joka tyhjentää pöydän.

I think we are currently collectively living a nigredo phase on many levels. The short period of abundance and harmony after industrialization has been turning towards confusion for some time now, and the collective unconscious bursts to the surface as an endless, cacophonous, self-generating stream of images, to which artificial intelligence has brought its new accelerating potency.

We are at an inflection point where intensive growth and flourishing would require us to turn towards slowing down, but we strive and resist. If we look at the collective moment in which we are living through the alchemical paradigm, it would appear that we are moving towards an increasingly polarized and chaotic collective stage until some kind of death, either voluntary or forced, occurs, a forced stop that clears the table.

Itse en usko dystooppisiin näkymiin todellisesta kollektiivisesta pysähdyksestä, sillä yhteiskuntamme on niin monitahoinen ja kompleksi systeemi, ettei sitä ole mahdollista pysäyttää tai muuttaa yhtenäisesti yhdellä kertaa.
Muutosta tapahtuu jatkuvina aaltoina yhteiskunnan eri osa-alueilla. On tavallaan helppoa ajatella, että ihmiskunta kokonaisuutena kykenisi ajamaan itsensä täydelliseen vaihtoehdottomaan umpikujaan, mutta kai sekin on mahdollista.
Sen sijaan vaihtoehdottomia kääntymisen ja pysähtymisen hetkiä tulee useita kun uusi syntyy kaiken keskeneräisyyden keskelle versomaan tulevaa.

I personally do not believe in dystopian visions of a real collective stop, because our society is such a multifaceted and complex system that it is not possible to stop or change it uniformly at one time.
Change occurs in continuous waves in different areas of society. It’s kind of easy to think that humanity as a whole would be able to drive itself into a complete dead end with no alternative, but I guess that’s possible too.
Instead, there will be several moments of turning around and stopping when there is no alternative, when a new sprouts in the middle of all the incompleteness.

Nigredosta ulospääsy kulkee vain neulansilmän kautta, jossa henkilö kykenee ensin katsomaan täysin peittelemättä tilannetta tai asiaa, joka tämän on kohdattava ja sen jälkeen päästämään siitä irti. Tätä edeltää kuitenkin irtipäästettävän asian täysi tunnustus, sillä emme voi hyväksyä ja luopua siitä mitä emme näe.

The only way out of nigredo is through the eye of a needle, where the person is first able to look at the situation or thing that he has to face completely without covering it up and then let it go. However, this is preceded by a full recognition of what needs to be let go, because we cannot accept and give up what we cannot see.

Pimeää mätänemisen kautta seuraa tyhjentymisen, täydellisen pysähtymisen, luopumisen ja hiljaisuuden hetki, jossa viimein alkemistista prosessia seuraava olento on valmis hyväksymään, kohtaamaan ja päästämään irti. Albedo viittaa valkoiseen väriin ja kirkastumiseen, ja sitä edustaa vuodenkierrossa talvi. Tarkalleen ottaen albedo on talvipäivänseisauksen hetki, kun valo alkaa lisääntyä.

Albedossa alkumateriaalin epäpuhtaudet puhdistetaan pois (ablutio), jotta puhdasta materiaalia voidaan työstää prosessin seuraavissa vaiheissa. Tämä voidaan toteuttaa esimerkiksi liuottamalla materiaali veteen ja suodattamalla ja erottamalla nesteestä puhdas materiaali ja epäpuhtaudet. Albedon työstövaiheisiin kuuluu myös materiaalin kristalloiminen, jossa työstettävä materiaali kiteytetään selkeämpään muotoon.

Through the dark putrefaction comes a moment of emptying, renunciation, and complete stillness, where at last the entity following the alchemical process is ready to accept, face, and let go. Albedo refers to white color and brightening, and is represented by winter in the cycle of the year. Specifically, albedo is the moment of the winter solstice when light begins to increase.

In albedo, the material’s impurities are cleaned away (ablutio) so that the clean material can be worked on in the next steps of the process. This can be done by dissolving the material and filtering and separating the pure material and impurities from the liquid. Albedo’s processing steps also include crystallization of the material, where the material to be processed is crystallized into a clearer form.

Albedo on kuin tyhjä pöytä, valkea taulupohja tai pysähtynyt talvimaisema. Sen symboliikkaan liittyy maan uumeniin kylvetty siemen, uusi alku, joka alkaa pikku hijaa kasvaa ja nousta maan alta.

Albedo on tyhjä potentiaali, johon voi viimein syntyä jotain uutta ja aitoa. Siinä nigredon kaoottinen, sekava ja dramaattinen materiaali on viimein mädäntynyt olemattomiin, mutta uusi elämä ei ole vielä noussut maan alta. Pimeys on kuitenkin väistynyt ja vaikkei elämä vielä kukoistakaan ympärillä, on saavutettu hatara selkeys siitä mitä on tehtävä.

Albedo is like an empty table, a white board or a frozen winter landscape. Its symbolism is associated with a seed sown in the soil, a new beginning that slowly begins to grow and rise from under the ground.

Albedo is an empty potential where something new and authentic can finally be born. In that, the chaotic, confused and dramatic material of nigredo has finally rotted into nothingness, but new life has not yet emerged from underground. However, the darkness has receded and even though life is not yet flourishing around, a faint clarity has been achieved about what needs to be done.

Maailmansotien jälkeisten suurten ikäluokkien synnyn voisi ajatella olevan eräänlainen maailmansodan jälkeisen albedon hedelmä – vuosikymmeniä kestänyt nigredomainen kaaos johti lopulta pysähdykseen, jossa pistettiin alulle monta siementä, vauvaa.

The birth of baby boomers after the World Wars could be thought of as a kind of fruit of the post-World War albedo – decades of nigredomian chaos eventually led to a standstill, where many seeds, babies, were planted.

The sun beat down upon the steps
Of time to light the way
To ease the pain of idleness
And the memory of decay

Emmylou Harris – Every grain of sand

Citrinitas on alkemistisessa kierrossa eräänlainen välivaihe albedon ja rubedon välillä, kehittymisen, kypsymisen ja täytelöitymisen jakso, joka lopulta huipentuu rubedossa. Citrinitas viittaa keltaiseen väriin ja sitä edustaa vuodenkierrossa kevät. Sen aikana albedossa vielä maan alla muhineet siemenet alkavat nousta pinnalle ja saada rakennetta ja selkeyttä. Edellisessä vaiheessa avautuneet uudet oivallukset sisäistyvät ja psyyke alkaa viimein jäsentyä toimivaksi synergiseksi kokonaisuudeksi. Taiteellisessa prosessissa, tässä kohtaa ei enää tarvita puskevaa, päättelevää ajattelua, sillä henkilö toimii itseytensä ohjaamana intuitiivisessa virrassa.

Materiaalisessa citrinitasissa aikaisempien vaiheiden aikana kalsinoimalla, liuottamalla ja koaguloimalla puhdistettua materiaalia puhdistetaan edelleen kalsinoimalla yhä kovemmalla lämmöllä, jotta viimeisetkin epäpuhtaudet saadaan puhdistettua materiaalista. Materiaaliin saatetaan lisätä rikkiä ja se muuttuu keltaiseksi. Tämän jälkeen materiaa voidaan työstää sublimaatiolla ja tislaamalla.

Citrinitas in the alchemical cycle is a sort of intermediate stage between albedo and rubedo, a period of maturation and saturation that finally culminates in rubedo. Citrinitas refers to the color yellow and is represented by spring in the cycle of the year. During that time, the albedo seeds still buried under the ground begin to rise to the surface and gain structure and clarity. The new insights that opened up in the previous phase are internalized and the psyche finally begins to structure itself into a functioning synergistic entity. In the artistic process, at this point there is no longer any need for pushing, deductive thinking, because the person works guided by his self in an intuitive flow.

In material citrinitas, the material purified by calcining, dissolving and coagulating during the previous stages is further purified by calcining at an increasingly high heat in order to remove even the last impurities from the material. Sulfur may be added to the material and it will turn yellow. After this, the material can be processed by sublimation and distillation.

Citrinitasissa tapahtuu integraatiota ja sitä värittää tietoinen kilvoittelu. Henkilö on albedon heräämisen jälkeen aktiivisessa ja selkeässä tilassa, jossa nigredon kaoottinen materiaali on viimein mahdollista vastaanottaa, ymmärtää ja sovittaa. Vastakkaisesti nigredon ylitsehyökyvälle kaaokselle citrinitas on vakaa ja selkeä. Nigredon mutaisesta liejusta alkaa kirkastua potentiaalia täynnä olevia jalokiviä, henkilö ymmärtää viimein mitä ja miksi. Merkitys ja inspiraatio palaavat.

Integration takes place in Citrinitas and it is colored by conscious competition. After the awakening of the albedo, the person is in an active and clear state, where it is finally possible to receive, understand and reconcile the chaotic material of the nigredo. In contrast to the over-aggressive chaos of nigredo, citrinitas is stable and clear. Gems full of potential begin to clear from the muddy mud of Nigredo, a person finally understands what and why. Meaning and inspiration return.

Citrinitasissa alkemisti kasvaa täyteen potentiaaliinsa, jonka kypsä hedelmä on viimein valmis poimittavaksi rubedon yltäkylläisessä, kehollistetussa huipentumassa.

In citrinitas, the alchemist grows to his full potential, which´s ripe fruit will finally be ready to be picked in rubedo’s opulent, embodied climax.

Rubedo on prosessin viimeinen vaihe, jossa kaikki osaset tulevat yhteen toimivana, harmonisena kokonaisuutena. Sitä edustaa vuodenkierrossa kesä ja alkemistisessa prosessissa viisasten kivi. Rubedon punainen väri viittaa vereen ja elinvoimaan, todeksi lihallistettuun oivallukseen, jossa albedon herkkä siemen on kasvanut elinvoimaiseksi sisäistetyksi kokonaisuudeksi. Tätä vaihetta symboloi kesäpäivänseisauksen huipentuma, Jeesuksen taivaaseen nousu ja Osiriksen astuminen tuonpuoleisen valtaistuimelle.
Rubedossa mehevän ylitsepursuava luova potentiaali virtaa vapaana ja jokin suuremman kuin yksilön hyväksi.

Materiaalisessa rubedossa aikaisempien vaiheiden aikana täysin puhdistettua materiaalia lämmitetään hallitusti kovalla lämmöllä viimeisten muutosten aikaansaamiseksi. Materiaalissa olevat erilliset osaset (usein rikki, suola ja elohopea) yhdistyvät työstövaiheessa yhdeksi ja materia kristalloidaan vielä lopuksi vakaaksi kiinteäksi aineeksi, esimerkiksi kullaksi tai viisasten kiveksi.

Rubedo is the last step of the process, where all the parts come together as a functional, harmonious whole. It is represented by summer in the cycle of the year and by the philosopher’s stone in the alchemical process. The red color of rubedo refers to blood and vitality, a truly incarnated realization where the delicate seed of albedo has grown into a vibrant internalized entity. This phase is symbolized by the culmination of the summer solstice, the ascension of Jesus into heaven, and the ascension of Osiris to the throne of the afterlife.
In rubedo, the luscious overflowing creative potential runs freely and for something greater than the individual.

In material rubedo, the material, which has been completely cleaned during the previous stages, is heated in a controlled manner with high heat to bring about the final changes. The separate parts in the material (often sulfur, salt and mercury) are combined into one during this processing stage, and the material is finally crystallized into a stable solid substance, for example gold or the philosopher’s stone.

Rubedossa on minusta erityisen kiinnostavaa sen verisyys ja lihaisuus. Tavallaan tällaisen metafyysisen prosessin voisi kuvitellan huipentuvan valkoiseen kirkkaaseen katoamiseen, jossa kaikki huolet ja materiaalisen maailman rajoitteet kaikkoavat. Mutta todellinen mestarius ei olekaan kykyä paeta tai vapautua, vaan kantaa hedelmää ja lihallistaa transformoituja oivalluksia. Muuntaa jotain ja tuoda se ulos todellisuuteen. Rubedossa yksilöllä on jotain ainutlaatuista annettavaa, jotain, mitä tämä on nostanut syvältä itsestään, työstänyt ja viimein tuonut ulos.

Rubedossa alkemisti ikään kuin palaa sisäiseltä matkaltaan materiaalisuuteen, kehollisuuteen ja tosiasiallisuuteen, mutta oivaltaneella tasolla. Ja niin sykli alkaa kukoistuskauden jälkeen viimein uudestaan ja pimeys uusine haudattuine jalokivineen odottaa.

What I find particularly interesting about rubedo is its bloodiness and fleshiness. In a way, one could imagine such a metaphysical process culminating in a white, bright disappearance, where all worries and limitations of the material world evaporate. But true mastery is not the ability to escape or break free, but to bear fruit and flesh out of transformed insights. To transform something and bring it out into reality. In rubedo, the individual has something unique to give, something that he has lifted from deep within himself, transformed and finally brought out.

In rubedo, the alchemist, as it were, returns from his inner journey to materiality, physicality and reality, but on a new realized level. And so the cycle finally starts again after the heyday and darkness awaits with its new buried jewels.

Koen itse käyneeni tämän syklin taiteellisessa työssäni useita kertoja läpi ja joka kerta nigredon hiljentymiseen pakottava laskukausi on tuntunut haastavalta ottaa vastaan. En ole varmasti ainoa, joka haluaisi pysyä rubedon tuotteliaassa luomismaniassa ikuisesti. Olisi todella kiinnostava kuulla isommalta taiteilijaotokselta kokevatko he samanlaista kausia työssään.

Taiteilijat näyttävät usein löytävän näiden kokemusten tasojen ja muutosprosessien äärelle ennemmin tai myöhemmin, tietoisesti tai tiedostamattaan, sillä kuva ja metafora ovat alitajunnan kieli. Uskon, että kuvan kanssa työskennellessä se alkaa vääjäämättä vuorovaikuttaa mielen syvempien tasojen kanssa.

I personally feel that I have gone through this cycle several times in my artistic work, and each time the nigredo season that forces to quiet down has seemed challenging to accept. I’m sure I’m not the only one who would like to stay in rubedo’s prolific creative mania forever. It would be really interesting to hear from a larger sample of artists if they experience a similar periods in their work.

Artists often seem to find themselves to these levels of experience and processes of change sooner or later, consciously or unconsciously, because image and metaphor are the language of the subconscious. I believe when working with image, it inevitably begins to interact with the deeper levels of the mind.

Tässä yllä esittellyssä prosessissa on erityisen kiehtovaa se, kuinka sen voi löytää luonnosta eri tasoilta. Tavallaan luonto toimii eräänlaisena alkuperäisenä heijastuspintana ihmispsyykelle ja ihmispsyyke luonnolle. Näiden väliin on rakentunut lukemattomien myyttien ja selitysten verkko, joiden avulla ihminen pyrkii löytämään takaisin luontoon, takaisin aurinkoon, takaisin yhteyteen.

Jollain tavalla minua kiehtoo ajatus ympyrän sulkeutumisesta, luontoon palaamisesta ja kaikkien myyttijärjestelmien luhistumisesta muutamaan konkreettiseen symboliin – vaikka arkkityyppisiä ilmiöitä ei voi tiivistää tai lukita yhteen tasoon, Platokin sen tietää.

Luontoon palaaminen on myös absurdi ja romantisoitu ajatus, sillä oikeastaan mitään eroa ei todellisuudessa ole tapahtunut, enemmänkin sokeutumista, unohdusta. Mutta jokin kiehtoo ajatuksessa siitä, että vaikkapa esihistorialliset, megaliittisia aurinkokelloja rakentaneet ihmiset ovat emotähteämme katsoessaan nähneet kenties paljon enemmän, voimallisen syklisyyden katalyytin, elämän mahdollistajan ja konkreettisen symbolin muutoksen prosessille.
Me näemme uv-säteilevän, fuusioivan plasmapallon.
Voisiko se olla kumpaakin?

What is particularly fascinating about this process presented above is how it can be found in nature at different levels. In a way, nature acts as a kind of original reflection surface for the human psyche and the human psyche for nature. Between these, a network of countless myths and explanations has been built, with the help of which man strives to find back to nature, back to the sun, back to connection.

In a way, I’m fascinated by the idea of ​​the circle closing, returning to nature and all myth systems collapsing into a few concrete symbols – although archetypal phenomena cannot be condensed or locked into one level, as Plato teaches.

Returning to nature is also an absurd and romanticized idea, because actually no difference has actually happened, more like blindness, oblivion. But something fascinates me in the idea that, for example, prehistoric people who built megalithic henges may have seen much more when they looked at our star, a powerful catalyst of cyclicity, an enabler of life and a concrete symbol for the process of change.
We see a uv-radiating, fusing ball of plasma.
Could it be both?