Toteutin loppukeväästä Saaren kartanon mailla sijaitsevalle Kulttuuripolulle paikkasidonnaisen teoksen residenssin kutsusta. Koska teoksen oli määrä olla vuoden päivät ulkona, oli sen toteutuksenkin oltava säänkestävä ja vähän huoltoa tarvitseva, sekä mahdollisimman vähän luonnonympäristöä häiritsevä. Halusin, ettei valoa hyödyntävä teos valaisisi luonnontilaa jatkuvalla syötöllä vaan toimisi vain katsojan ollessa läsnä.

In May I realized a site-specific work at the Cultural path located on the lands of the Saari manor. Since the work was to be outdoors all year round, its implementation had to be weatherproof and require little maintenance, as well as disturb the natural environment as little as possible. I wanted the work that utilizes light not to illuminate the natural space with a continuous input, but to only work when the viewer is present.

Kirjoitin aikaisemmassa postauksessa tapetum lucidum -kalvosta, joka löytyy monien yöaktiivisten eläinten silmistä. Ilmiöstä inspiroituneen teoksen toteuttaminen tuntui mielekkäältä. Päädyin luonnostelemaan puihin kiinnitettäviä sarjoja silmiä, jotka heijastaisivat katsojan suuntaaman valon takaisin. Ajatus oli, että katsojalla olisi mukanaan valonlähde, otsa- tai taskulamppu, jolla herättää teos eloon.

In an earlier post, I wrote about the tapetum lucidum membrane, which is found in the eyes of many nocturnal animals. Realizing a piece inspired by the phenomenon felt meaningful. I ended up sketching a piece with series of eyes attached to trees, which would reflect back the light pointed by the viewer. The idea was that the viewer would have a light source with them, a headlamp or a flashlight, to bring the work to life.

En ollut koskaan ennen tehnyt vastaavanlaista teosta, joten toteutus vaati materiaalikokeiluja ja etsimistä. Päädyin tekemään silmät korukäyttöön tarkoitetuista lasikapusseista ja heijastinkalvosta.

I had never done a similar work before, so I had to search and explore some materials. I ended up making the eyes out of glass pieces intended for jewelry use and some reflective film.

Erilaiset heijastinnauhat reagoivat yllättävän eritasoisesti valoon. Osasta vaihtoehtoja jouduin luopumaan, koska joissakin kalvoissa liima imeytyi heijastimen solukkoon liian helposti ja sumensi heijastinefektin. Päädyin lopulta käyttämään vihreää ja vihertävänkeltaista 3M heijastinkalvoa, samoja mitä käytetään myös liikennemerkeissä.
Silmien valkuaisten materiaaliksi löytyi pimeässä hohtavaa opasteteippiä.

Different reflective tapes react to light in surprisingly different ways. I had to give up some options, because in some films the glue was absorbed into the reflector cell too easily and blurred the effect. I ended up using green and greenish-yellow 3M reflective film, the same ones that are also used in road signs.
For the material for the whites of the eyes I chose glow-in-the-dark signal tape.

Satojen silmänosasten leikkaaminen käsin siistiksi olisi ollut aivan tolkuton työ. Onneksi Hacklabin laser oli aulis tekemään työn puolestani. Sain kuitenkin askarrella useamman viikon liimausten ja ompelemisen parissa, ennen kuin teos oli valmis. Silmänosia jäi lopulta ylikin, joten voin käyttää niitä mahdollisesti johonkin seuraavaan teokseen.

Cutting hundreds of eye parts neatly by hand would have been an absolutely tiresome job. Fortunately, Hacklab’s laser was eager to do the work for me. Still I got to tinker with gluing and sewing for several weeks before the work was ready for installation. In the end, there were some eye parts left over, so I can possibly use them for some other future artwork.

Kävin tapaamassa ja mittaamassa toukokuun alussa Kultturipolun haavat, joille olin luonnostelemassa teosta. Halailin puita ja kyselin niiltä onko niiden mielestä sopivaa, jos tulen ripustelemaan niihin taidetta. Tuntui kuin olisin ollut suunnittelemassa jonkinlaiselle yhteisölle asukokonaisuutta tai koruja. Oletin, että haavat muodostivat perheen, niistä osa saattoi juurivesoja ja osa joukon vanhempien haapojen siemenistä itäneitä.
Pyrin lähestymään puita yksilöinä, yhteistyökumppaneina, joiden hyvinvoinnin halusin ottaa mahdollisimman hyvin huomioon.

At the beginning of May, I went to meet and measure the aspens of the Cultural path, for which I was sketching the work. I hugged the trees and asked them if they thought it would be appropriate if I hung art on them. It felt like I was designing an outfit or jewelry for some kind of community. I assumed that the aspens formed a family, some of them may have been root shoots and some may have sprouted from the seeds of the older aspens.
I tried to approach the trees as individuals, as partners, whose well-being I wanted to take into account as much as possible.

Puiden ympärysmitta elää vuodenkierron mukaan puiden nestekierron takia. Kasvukaudella, eli kesällä, puussa virtaa vettä ylös, kohti lehtiä, ja oksien kärkiä alipaineen avulla fotosynteesiä ja kasvua varten. Puiden lopettaessa fotosynteesityön siltä vuodelta päivien lyhentyessä ja kylmetessä, puun ympärysmitta teoriassa pienenee. Kasvi vähentää tällöin veden juomista ja laskee ravinteita säilöön juuriin.
Joitkin puut voivat tarvita satoja litroja vettä päivässä kasvukauden aikana.

The circumference of the trees lives according to the cycle of the year due to the fluid circulation of the trees. During the growing season, i.e. summer, water flows up in the tree for photosynthesis and growth. Water travels towards the leaves, and the tips of the branches with the help of negative pressure. When the trees stop photosynthesising that year, as the days get shorter and colder, the circumference of the tree theoretically decreases. In this case, the plant reduces drinking water and stores nutrients in the roots.
Some trees may need hundreds of liters of water per day during the growing season.

Se kuinka paljon käytännössä kyseessä olevien haapojen ympärysmitta vaihtelee nestekierron takia, on hankalaa arvioida. Halusin kuitenkin huomioida puiden mukavuuden ja etsin sopivan joustavan ja huomaamattoman tyllikankaan, johon kiinnittää silmät. Joustava kangas elää puiden laajentumisen ja supistumisen mukaan, eikä häiritse puita. Puiden käytyä talvilevolle tyllipalat saattavat toki löystyä, jolloin niitä täytyy käydä kiristämässä.

It is difficult to estimate how much the circumference of the aspens in question varies due to fluid circulation. However, I wanted to take into account the comfort of the trees and looked for a suitable flexible and unobtrusive tulle fabric to attach the eyes to. The flexible fabric lives with the expansion and contraction of the trees and does not disturb the trees. Of course, after the trees go to rest for the winter, the tulle pieces may become loose, in which case they need to be tightened.

Huomasin ripustaessani kokevani jälleen kerran ristiriitaisia tunteita taiteen ripustamisessa luontoon. Samaan aikaan koin tekeväni puiden kanssa yhteistyötä ja antavani niille vekkulin animistisen äänen installaatiollani. Koin tuovani esiin näkökulman, joka ei välttämättä olisi kaikille puiden ohi käveleville katsojille muuten ilmeinen tai tulisi mieleen.

While hanging, I noticed that I was experiencing again some conflicting feelings about hanging art in nature. At the same time, I felt that I was collaborating with the trees and giving them a playful animistic voice with my installation. I felt that I brought out a point of view that would not necessarily be obvious or come to mind for all viewers walking past the trees.

En kuitenkaan voinut välttyä tuntemasta teoksen olevan ylimääräinen, kenties jopa tungettelija puiden seassa. Minä ja eläimen kehoni kuului kyllä puiden ympärille, mutta kuuluiko tämä installaatio? Mikä oikeus minulla oli viedä uutta materiaalia luonnon keskelle ja kiinnittää se toiseen organismiin?

However, I couldn’t avoid feeling that the work was extraneous, perhaps even an intruder among the trees. Me and my animal body did belong around the trees, but did this installation belong? What right did I have to take new material into the middle of nature and attach it to another organism?

Puiden muodostama perhe, rönsyilevä aluskasvillisuus, ympärillä laulavat linnut, auringon kierto taivaalla – paikka oli jo valmis, täydellinen, eikä tarvinnut mitään ylimääräistä.

The family formed by the trees, the sprawling undergrowth, the birds singing all around, the rotation of the sun in the sky – the place was already ready, perfect, and didn’t need anything extra.

Kuvittelin kuinka puut aistivat minut, eivät kiinnittämilläni silmillä, vaan jollain paljon hienovaraisemmalla tasolla, johon verrattuna leikkisä teokseni oli suorastaan karkea. Paineena puun pinnassa, painona oksissa, hiilidioksidina lehdissä ja kenties läsnäolona?

I imagined the trees sensing me, not with the glass eyes I was installing, but on some much more subtle level, compared to which my playful work was downright crude. As pressure on the surface of the tree, as weight in the branches, as carbon dioxide in the leaves and perhaps as presence?