Tämä postaus muodostui välipostaukseksi. Olen projektin suhteen eräänlaisessa limbotilassa, jossa olen käynyt läpi erilaisia materiaaleja, lähteitä ja mahdollisuuksia, mutta en ole päätynyt vielä rajaamaan ja tarttumaan johonkin tiettyyn lähestymistapaan. Vellon loputtomien mahdollisuuksien meressä ja yritän omaksua opiskelemaani materiaalia.

Olen blogin kirvoittamana pohtinut tietämättömyyttä, keskeneräisyyttä ja hämmennystä. Muutamaan otteeseen minussa on herännyt epäilys, onko blogin kirjoittaminen sittenkään mielekästä keskeneräisen projektin vierellä, varsinkaan aivan alkuvaiheessa, jos se keskeyttää vellovan ja spiraalimaisesti itseensä kietoutuvan kehityksen, ja vaatii väliraportteja. Näyttää siltä, että jos haluaa kirjoittaa keskeneräisestä työstä, on luovuttava oletuksesta, että taiteellinen työ tuottaisi jotain jatkuvasti, eikä suinkaan olisi välillä tunnustelevaa jumittelua.

This post became an intermediate post. I’m in a kind of limbo regarding the project, where I’ve gone through different materials, sources and possibilities, but I haven’t decided yet to narrow down and stick to a specific approach. I swim in a sea of endless possibilities and try to absorb the material I´ve studied.

The blog has made me think about ignorance, incompleteness and confusion. On a few occasions, I´ve doubted whether writing a blog next to an unfinished project makes sense, especially at the very beginning, if it interrupts the rapid and spiraling development, and requires interim reports. It seems that if you want to write about a work in progress, you have to give up the assumption that the artistic work would produce something continuously, and that there would be by no means a tentative bafflement from time to time.

Usein ideat syntyvät hämmentyneen jakson, tai useiden toistojen jälkeen, luovuttamisen tai irtipäästön hetkellä. Jonkin muun, kuin lopputulosta havittelevan osan on astuttava esiin, jotta uutta voi syntyä. Tämä vaatii laskeutumista ymmärtämättömyyden tilaan, tyhjän, vastaanottavaisen tilan sallimista. 

Viimeisen kuukauden ajan olen kerännyt itselleni materiaalia tulevaa residenssijaksoa varten. Olen mennyt työhuoneelle, ja käynyt läpi aiheeseen liittyviä kirjoja ja lähteitä, hankkinut valoja ja tarvikkeita, valokuvannut ja luonnostellut. Olen käynyt metsässä ja kysynyt, mitä projekti minulta haluaa. Olen pyrkinyt pois tieltä. 

Koska projekti vaatii taustatyötä ja ymmärrystä valon moninaisista vaikutuksista luontoon, en voi vielä lähteä rakentamaan teoksia. Lopulliset teosideat ovat paljon monimutkaisemman opiskelun, omaksumisen ja sovittelun takana kuin aikaisemmat valoteokseni. En voi ikään kuin antaa mennä ja päästää luovuutta vapaaksi, sillä en hahmota vielä kokonaiskuvaa valon ja luonnon vuorovaikutuksesta, enkä varmasti voikaan, sillä en ole luonnontieteilijä.

Tarvitsen siis ohjausta.

Often, ideas are born after a confused period, or several repetitions, in a moment of surrender or letting go. Something other than the part concerned with the end result must step forward so that new can be born. This requires descending into a state of incomprehension, allowing an empty, welcoming space.

For the last month, I have been gathering material for the upcoming residency period. I´ve gone to the studio, gone through books and sources related to the subject, acquired lights and accessories, photographed and sketched. I´ve been to the forest and asked what the project wants from me. I’ve been trying to get out of the way.

Since the project requires background work and an understanding of the multiple effects of light on nature, I can’t start building the works yet. The final work ideas are behind a much more complicated study, adoption and mediation than my previous light works. It’s like I can’t let go and let creativity run free, because I don’t yet have a complete picture of the interaction of light and nature, and I certainly can’t, because I’m not a natural scientist.

So I need guidance.

Saavuin Saaren kartanon residenssiin 2.9., jossa tulen viettämään seuraavat kaksi kuukautta. Tämä paikka tuntuu tarjoavan mitä parhaimmat puitteet sallivaan, tutkivaan tilaan laskeutumiseen. Tuntuu kuin täällä olisi jokin oma utelias, luontoon avautuva ja kannatteleva lumouksensa.

I arrived at the Saari residence on September 2, where I will spend the next two months. This place seems to offer the best setting for descending into an allowing, exploratory state. It seems as if this place has its own, curious and supportive enchantment.